Etusivu  Lentopäiväkirja   Ilmakuvat 

Hienoimmat lentoni 

28. 9. 2004

VIHDOINKIN ILMAAN AHVENANMAALLA

Taas lähdettiin tänäkin vuonna suurin toivein ja odotuksin Ahvenanmaan jokasyksyiseen koiranäyttelyyn ja rupelli tietysti mukana, kuten muinakin menneinä vuosina. Koskaan ei ole vielä sattunut lentokelpoisia kelejä kohdalle tuonne neitseellisen kauniiseen meren syleilyssä olevaan saareen.   Nyt kuitenkin onni potkaisi tänä syksynä. Torstaina saavuimme Viikingin päivälaivalla Maarianhaminaan. Olin pannut jo merellä merkille aika leppoisan oloiset tuuliolosuhteet, joten pientä toivon kipinää oli ilmassa.

Satamassa aurinko paistoi ja lehtipuut heiluivat jonkin verran. Jätin naisväen keskustaan soppailemaan ja jatkoin samantien starttipeltoja etsimään Maarianhaminan Pohjoispuoleisilta pelloilta. Runsaasti näytti olevan starttipeltoja joka puolella, ongelmana oli vain saada tämä iso auto johonkin sopivalle levennykselle.   Jomalan kylän isolla peltoaukealla oli sitten kaikki kohdallaan. Väkeä oli perunan nostossa maantien vieressä, joten eikun kysymään lupaa. Suureksi onneksi yksi nainen näistä puhui Suomea. Luvan tohti  antaa viereiselle sänkipellolle, vaikka maat kuuluivat paikalliselle maatalous tutkimuslaitokselle, jossa nainenkin oli töissä.  

Auton sain ajettua suoraan starttipaikalle kytötielle, johon oli ajettu kantavaa mursketta.

Taivas rakoili jo mukavasti, kuten kuvasta näkee. Yksi hyvä puoli tässä autossa on, eli säädettävä "hoitopöydän" korkeus. Millilleen saa sopivalle korkeudelle selkaan laittoa ajatellen. Muuten turhan kömpelö ja painava kytöteille.   Vaikka tähän asti oli kaikki mennyt mukavasti niin huolestumiselta ei voinut välttyä, eli tuuli oli kaiken aikaa voimistunut ja oli lisäksi ikävän ryppyisen tuntuista kasvoilla. Samaa ryppyisyyttä tuki myös tuuliviiri, joka tempoili levottomasti vaihdellen suuntaakin koko ajan. Aurinko paistoi pääsaaren kohdalla, mutta merialueilla näkyi paksuja pilviä varsinkin Ruotsin puolella.  

Ei auttanut, kuin alkaa kyttäämään keliä pellonlaidalla ja toivoa parasta. Kun olin kytännyt n. 2,5 tuntia tuulen hiljenemistä alkoi jo usko loppua ja hetken kuluttua tein jo päätöksiä ja että eipä tästä tälläkään kertaa tainnut tulla mitään.Kello oli jotain puoli kuusi illalla, kun aloin pakkaamaan vehkeitä kasaan. Heitin jo toisen siipipuoliskon punokset siiven päälle pakkausta varten, mutta sillä hetkellä jokin sanoi sisällä, että jos se sittenkin on lennettävää tuo keli.

Oikaisin selkäni ja katsoin tuuliviiriä vielä kerran. Ihan niinkuin olis jo hiukan rauhallisempia hetkiä. Perkele sanoin minä ja ajattelin, että kun tänne asti  on kerran tultu ja näin lähellä ollaan, ehkä harrastukseni hienointa kokemusta lentää Ahvenanmaalla, niin käydään kattomassa mitä se keli on. Pääseehän sieltä heti alas startin jälkeen jos oikein riuhtoo häjysti ja onhan sitä nyt ennenkin startattu rajakeleissä, joskus tultu alas nopiaa häntä koipien välissä, mutta joskus on lentoa voinut jatkaakin.   

Ehkä sekin, kun ollaan täysin vieraassa ympäristössä ja ihan yksin tekemässä päätöksiä, on omiaan luomaan ylimääräistä arkuutta kelin suhteen. Lisäksi kun ollaan lähialueella, radion kuuluvuudesta ei aina ole näissä hommissa varmuutta, eikä viitsis turhaan soitella torniin pienen räpsyn takia. On paljon helpompaa startata, kun keli on pommin varmaa ja tangenttia voi painaa ilman pelkoa, että siipi ruttaa just silloin kun puhut torniin.  Nyt oli päällä kaikki nämä edellä kuvatut vaikeudet.   Päätin kuitenkin uhallakin käydä kokeilemassa keliä.

Puhelu torniin kesti varmaan liki puolituntia, ennenkö kaikki asiat selvis. Hiukan tuntui olevan epävarma ja hämillään asioitten suhteen kyseistä lentoa ajatellen. Kyseli kaikenmaailman jutut, esim. millainen tämä lentolaite on, ei kuulemma koskaan ole täällä nähnyt tai kuullut kyseisestä härvelistä. Varusteet piti kertoa (ilmailuradio, korkeusmittari ) radiojakso, kutsu, oletko ennen lentänyt lähialueilla Suomessa? onko lentolaite virallisessa rekisterissä Suomessa, jne. Kun kerroin, että radio ei välttämättä kuulu kunnolla ilmassa niin epävarmuus vain lisääntyi. Sovittiin, että kokeilen radioo ensin maassa ja jos ei kuulu niin määrätään sitten tarkat rajat missä voi lentää ilman radioo. Alustavasti määräsi kentän Itäpuolen käyttöön. Lopuksi lennonjohtaja kertoi, että nyt on voimassa erityis VFR olosuhteet, joten sen takia on näin tarkkaan selvitettävä kaikki jutut.   

Puhelun jälkeen kutsuin tornia: maarianhamina torni, mova 1120, yhteyskokeilu. Vitosena tulee kuului vastaus. En viitsinyt sanoo, että kyllähän nämä aina maassa on pelannu. No tämän tornihässäkän jälkeen starttiin jo hiukan rauhoittuneeseen keliin. Vielä ennen starttia torni kysyi, että oletko jo ilmassa. --mova 1120 valmistautuu starttiin-. Selvä, tule ääneen, kun olet ilmassa. -1120 tulen ääneen kun olen ilmassa 1120-   Startti onnistui hienosti ja skarppina ylemmäs odottaen samalla ikäviä röykkyjä. Mitään ei kuitenkaan tullut vastaan, joten fiilikset alkoivat nousta sikana ylöspäin korkeuden myötä ja auringon paistaessa sineseltä taivaalta. Otin yhteyden torniin, -maarianhamina, mova 1120 starttas peltoalueelta, n. 4 km kentältä koilliseen  ja suunnitelman mukaan paikallislentoa CTR alueella kentän itäpuolella n. tunnin ajan 1120- Sitten oli tunnelma katossa, kun radio kuuluikin todella hyvin ja kuulokkeista kuului vitosena, että -mova 1120 tuuli 280 ja QNH 986, kentän itäpuli VFR, toistin ohjeet torniin ja näin lento saattoi hienosti jatkua.  

Voitte kuvitella fiilikset, Ahvenanmaalla tiettävästi ensimmäisenä ihmisenä MOVA:lla virallisesti ilmassa (ainakin lennonjohtajan mukaan) ilma lähes tasaista, ei tarvinnut kapuloissa roikkua, aurinko paistoi, radio kuului loistavasti, laskupeltoja siellä täällä riittävästi, maisemat vertaansa vailla ja kamera kaulassa. Täytyy myöntää, että hienoimpia hetkiä tämän harrastuksen parissa.  

haukkakin kaarteli tervehtien maakrapua.
   

Starttipaikka
    

Lähdin keskustaa kohti ja reitille osui ensimmäisenä kirkko
 

Kenttä näkyi aivan keskustan vieressä
   

Lentelin ristiin rastiin Maarianhaminan yllä etsien kuvauskohteita. Mitään lähikuvia ei saanut, koska alle 300 metrin keskustan yllä ei ollut asiaa.
   

Tuolla jossain kaupoissa naisväki vietti aikaansa.
   

Jokin telakka
   

Tässä näkyy maisema jota Takasen Jari suunnittelee lentävänsä lehtikuvaajan kanssa tandemina kohti suomea. täytyy sanoa, että minusta ei ole kyllä siihen lähtöön. Senverran on "rompoolia" laskupaikoilla vedestä puhumattakaan. Muutenkin lähes kaikki saaret, mitä näkyi ilmasta ja laivasta  olivat laskukelvottomia. Hätälaskusta jollekin liukkaalle rantakalliolle voi selvitä ihmeenkaupalla ilman jalka ym. vaurioita.
 

En muista nelimastokuunarin nimeä, mutta hieno on ja sopii maisemaan.
 

Laivaa kuvattaessa saattoi mennä hiukan alemmas, koska oltiin veden päällä ja laskupelto lähellä.

Tuulimyllytkin seisovat ylväänä saaristomaisemassa.
 

Kun kuvauskohteet tuntuivat loppuvan lentelin vielä tovin ihaillen maisemia. Sitten mieleeni juolahti ajatus, että mitähän jos kysäsis lupaa kentällä käyntiin, kun kerran radio pelaa loistavasti. Päätin kokeilla vaikka alussa puhuttiinkin kentän Itäpuolisesta alueesta. Yhteys torniin. -maarianhamina torni, mova 1120, sopiiko läpilasku kiitotie 21. kesti hetken hiljaisuutta ja sitten kuului, että 1120 torni, kuinka aiot tehdä sen. Olin hiukan hämilläni kysymyksestä, sillä ajattelin, että pitäshän nyt lennonjohtajan tietää mikä on läpilasku. Kerroin, että laskeudun lähelle kiitotie 21 pintaa ja nousen sitten takaisin ylös 1120. Taas kesti hetken ennenkö kuului: 1120 torni selvä läpilaskuun kaksykköselle, tuuli 290, kuusi solmua. Toistin sanoman ja ei muutakuin kone tyhjäkäynnille ja kohti kentän päätä.  

Täytyy taas todeta, että tunne oli hieno, kun kiitotie lähestyi kuin lentokoneessa olis konsanaan ollut. Tunsi ihan olevansa samanarvoisessa asemassa oikeitten lentokoneitten kanssa.
   

Laskeutuminen kentän pintaan sujui sen verran hitaasti, että oli hyvää aikaa laukoa kameraa finaalissa. Pudotin jotain viiden metrin korkeudelle jossa sitten ajelin jonkin matkaa kunnes otin taas korkeutta.

Näytin muuten lennonjohtajalle hiukan, että kuinka MOVA nousee. Tasaisen osuuden jälkeen Nappi lautaan ja sikana ylös Tais kiivetä jotai 3 metriä sekunnissa.   Nousun aikana torni taas kutsui. Hölläsin kaasua, että kuulis paremmin ja pyysin toistamaan. Lennonjohtaja kysyi yllättäin, kuin hiukan epävirallisesti, että näkyikö kiitotien laidoilla peuroja. Vastasin virallisesti, että 1120 kiitototien reunalla ei näkynyt peuroja ja lisäsin, että ei tullut kyllä katottuakaan oikein sillä silmällä. Peurat kuulemma riesana kentällä. Tästä kyselystä tuli mieleen, että heti lennonjohtaja oivalsi nähdessään ensimmäistä kertaa MOVA:n , että kuinka erinomaisesta laitteesta on kysymys, eli lentää hitaasti, näkökenttä laaja ja vapaa. Heti olis varmaan päässy töihin kentälle peurajahtiin. Kiitotien loppuosalla vielä kysyin piruuttani lennonjohtajalta, että no miltä se MOVA näytti. ja vastaukseksi sain, että hienolta tuo näytti. Tämän jälkeen suunnistin starttipaikkaa kohti ja menin laskuun upean lennon päätteeksi.

Maassa vielä lopuksi päätin radiolla lentosuunnitelman. Lento kesti tunnin.  

Ravirata vielä osui paluumatkalla kohdalle. Kuvia tuli räpsittyä 156 kpl, eli kortti täyteen. Lähes kaikki onnistuneita.
 

Kyllä ensi vuonna otetaan taas "lentsikka"  mukaan, vaikka nytkään ei yhtenäkään muuna viidestä päivästä ollut lentokeliä, joten harvinaisesta herkusta on kysymys näissä maisemissa.  

Arto